Katujen vilinässä

Olen siellä missä tahdon olla.

Ihmiset ohi kiitää kiireissään.

Pysähdyn ja katson heitä.

Jonkun kanssa vaihdan sanan.

Olen siellä missä tahdon olla.

Ihmisten ympäröimänä.

Ihmisten keskellä.

Saan olla kuin olen.

Istun, katson heitä,

rupattelen. Ei sen syvemmin,

joku tahtoo tarjota drinkin.

Juon seuraksi.

Jatkan matkaa paikkaan

seuraavaan, kun lippalakkinen

kundi on jo tuoliltaan lähtenyt.

Puhelinnumeronsa on pöydälle

jättänyt. Se taskuuni sujahtaa,

kun taas lähden. Katoan siintävään

iltaan. Aamulla vuoteestani herään

ihanaan keittiöstä kantautuvaan

puheensorinaan. Kahvin tuoksuun.

Juon kahvin, luen lehden, taas lähden,

sinne, missä tahdon olla. En kuulu vain

tänne, kuulun kaikkialle.

 

 

En ole lokero nimeltä Nainen,

en ole lokero nimeltä Mies,

koska en ole mies, mutta

en ole nainenkaan. Olen

elävä olento nimeltäni ihminen,

koska olen elollinen olento,

jolla on kaksi jalkaa, kaksi kättä.

Jos en eläisi, en puhuisi, en ajattelisi,

en söisi. Nimeni olisi Kivi. Minulla on

kuitenkin silmät ja aivot. Kivillä ei ole

silmiä. Se on vain kova murikka. Se ei

näe, ei koe, ei tunne. Minä näen, minä

tunnen, olen siis ihminen. Ihme kuin Ihminen.

Siitäkö se sana tulee? Olen vain Ihminen täällä

oppimassa. Vain olemassa. Vaistojani seuraamassa.

Olen tuuli, olen joki. Olen tyyni, olen myrsky. Olen luonto.

Olen maa, olen ilma. Olen puu. Olen minä, mutta myös sinä.

Olen yhtä tämän kanssa ja on aivan hullua nähdä, kun tämä

kaikki kaunis tuhoutuu.