Aamun sateessa

Sadepisarat tippuvat kasvoillesi

Harmaudessa pilkotti pieni auringonsäde

Tumma pilvi peitti hetkeksi sen

Musta korppi hetkeksi pysähtyi minua ja sinua katsomaan

Polvistuit alas sitomaan auenneet kengännauhasi

Oikaisit harmaan lippalakkisi

Pisara tipahti kahviini

Toinenkin

Juoksit metrolle

Katosit näkyvistäni

Tummansinisen takkisi lieve vain vilahti editseni

Se oli kaikki mitä susta vielä näin

Nainen punaisessa sateenvarjossa vilahti ohitseni

Hörpin sadepisaran kasteista kahviani

Hieman jäähtynyttä

Mokkaista makua nauttien

Taivas alkoi kirkastua

Silti satoi

Tihkusateesta rankkasateeksi

Siirryn sisään

Kuuntelen sateen ropinaa

Kun aamun sade vihmoi päin kahvion akkunaa

Sateen jälkeen

astuit sisään kahvioon

Tilasit kahvin ja kanawrapin

Otit sanomalehden ja istuit vastapäätä

samaan pöytään lukemaan.

Muut pöydät ammottivat tyhjyyttään,

mutta istuit silti samaan pöytään

jossa luin kännykästäni uutisia

jälleen kahvia siemaillen.

Iso sanomalehti peitti naamasi

Sait kahvin ja wrapin

Sitä hartaasti söit.

Nousin tilaamaan toisenkin,

otin pasteijankin.

Sivusilmällä minua vilkaisit,

kun ajattelit että en huomaa.

Mutta katseemme kohtasivat

kun pöytään palasin.

Siinä istuimme

sinä ja minä

sanomatta sanaakaan

Kuulin vain Roy Orbisonin Blue Bayoun.

Näin katseesi.

Katsoit kun istuin takaisin pöytään

Mutta et sanonut vieläkään mitään

Tällä kertaa hymyilit

Kahvikuppiisi oli jäänyt tilkka.

Harmaa lippalakkisi lattialla

väärinpäin lojui. Et sitä huomannut.

Nousin paikaltani. Nostin sen,

laitoin päähäni. Tämähän on hauska,

ääneen totesin. Yritin rikkoa hiljaisuuden.

”Se oli lattialla. Löysin sen. Se näyttää paremmalta

sinulla, annan sen takaisin.”

Laitoin lätsän hänen päähänsä. Hän ei ollut millänsäkään.

Istuin takaisin. Hiljaisuus palasi. Hetkeksi.

Hänen tummanvihreät silmänsä olivat hieman hämillään.

Olen nähnyt sinut täällä ennenkin, sanoi hän.

”Tämä on vakiokahvilani. Sopivasti kotireittini varrella.”

Auringonsäteet pilkottivat sisään kahvilaan kutsuen.

Nousin paikaltani. Vedin pitkän takin ylleni.

Tartuit käteeni, älä mene vielä, sanoit, kysyit minne aion mennä.

Iltapäiväkävelylle lähden, tuletko mukaan?

Nousit ja lähdit perään. Siltaa pitkin kävelimme

kunnes pienelle puistolle tulimme.

Tartuit jälleen käteeni, katsoimme toisiimme.

Viereeni penkille istahdit.

Ilo

Hilpeys

Aurinkoinen mieli.

”Hän istui yksin laiturilla.

Mietti. Mennäkö eteen vai taakse päin.

Hetki oli utuisen kaunis. Enempää ei toivonutkaan.

Vain, ettei kukaan potkaisisi häntä veteen

sorsapoikueen hänen edessään uiskennellessa.

Unelmia suuria hän muisteli.

Ne olivat kaikki toteutuneet,

Enää ei tarvinnut unelmoida.

Hänellä oli kaikki nyt.”   🙂 

Pienet askeleet

ovat valtavat

suuriin saappaisiin.

-kirjoitettu joskus vuonna 2010

Katujen vilinässä

Olen siellä missä tahdon olla.

Ihmiset ohi kiitää kiireissään.

Pysähdyn ja katson heitä.

Jonkun kanssa vaihdan sanan.

Olen siellä missä tahdon olla.

Ihmisten ympäröimänä.

Ihmisten keskellä.

Saan olla kuin olen.

Istun, katson heitä,

rupattelen. Ei sen syvemmin,

joku tahtoo tarjota drinkin.

Juon seuraksi.

Jatkan matkaa paikkaan

seuraavaan, kun lippalakkinen

kundi on jo tuoliltaan lähtenyt.

Puhelinnumeronsa on pöydälle

jättänyt. Se taskuuni sujahtaa,

kun taas lähden. Katoan siintävään

iltaan. Aamulla vuoteestani herään

ihanaan keittiöstä kantautuvaan

puheensorinaan. Kahvin tuoksuun.

Juon kahvin, luen lehden, taas lähden,

sinne, missä tahdon olla. En kuulu vain

tänne, kuulun kaikkialle.

En ole lokero nimeltä Nainen,

en ole lokero nimeltä Mies,

koska en ole mies, mutta

en ole nainenkaan. Olen

elävä olento nimeltäni ihminen,

koska olen elollinen olento,

jolla on kaksi jalkaa, kaksi kättä.

Jos en eläisi, en puhuisi, en ajattelisi,

en söisi. Nimeni olisi Kivi. Minulla on

kuitenkin silmät ja aivot. Kivillä ei ole

silmiä. Se on vain kova murikka. Se ei

näe, ei koe, ei tunne. Minä näen, minä

tunnen, olen siis ihminen. Ihme kuin Ihminen.

Siitäkö se sana tulee? Olen vain Ihminen täällä

oppimassa. Vain olemassa. Vaistojani seuraamassa.

Olen tuuli, olen joki. Olen tyyni, olen myrsky. Olen luonto.

Olen maa, olen ilma. Olen puu. Olen minä, mutta myös sinä.

Olen yhtä tämän kanssa ja on aivan hullua nähdä, kun tämä

kaikki kaunis tuhoutuu.

Mikset katso mua?

Mikset huomaa mua?

Olen tässä, mutta et tajua,

sulla ei ole ollenkaan hajua

mitä menetät mussa.

Olen näkymätön sulle

ja myös muille.

Kaupan kassa

huomaa vain mun pankkikortin.

Ne avaa mulle aina portin.

Ne rakastaa mua, koska olen

hyvä asiakas. Sinne aina palaan,

mutta kotona kukaan ei halaa,

tuijotan ikkunastani miehiä salaa.

Näen sut joka päivä mun ikkunasta,

mutta et vain huomaa,

et vain tajua.

Vai pelkäätkö vain tehdä aloitetta,

koska näet edessäsi pienen tytön.

Et näe sitä kaunista naista joka

kätkeytyy tämän lapsenkasvoisen kuoren taakse.

Vaikka kuinka yritän, kuljet laput silmillä,

et moikkaa mua kaupassa. Et näe ketään.

Vain pitkäsäärisen naisen joka hymyilee sulle,

kun hänen katseensa kohtaat, kun nostat katseesi

ylös ottaaksesi tölkin hyllyltä. Mitä tässä naisessa

on parempaa kuin minussa? Et tunne häntä,

et minuakaan, mutta jos ottaisit laput pois silmiltäsi

ja katsoisit alas, näkisit kuka susta ja sun onnesta aidosti välittää.  

Jossain toisessa maailmassa olen Tähdenlento.

Olen tähtipölyä. Olen kaikki. Olen ikuisuus.

Olen päivä ja yö. Olen tuuli joka ajattomasti

ohitsesi henkäisee ihoasi kutitellen

joka hetki takaisin kaukaisuuteen.

Olen tämä lämpö joka on hehku jokaisessa päivänsäteessä.

Olen kylmä viima ilta-auringossa jota katselen kanssanne

joka hetki. Olen luonasi kaikkialla, vierelläsi, sinua katsellen.

Hymyilen, ja silloin tunnet minut luonasi. Olen aina siellä

missä sinäkin. Olen näkymätön ystäväsi.

5.7. 2017