PERFECT MATCH

Iskit sydämeeni lujaa

Hauskuus oli tipotiessään

Ilo

Onnellisuus

jotka olit minulle yksinäiseen

elämääni antanut

Sinä, joka olit minut onnelliseksi tehnyt

Ei onnellisuutta enää näkynyt

Vain suru

Raivo

Täytti sen nyt

Ilo, onnellisuus

Kadonnut. Kokonaan.

Rinnastani revit sen

Sydämeni

Pala palalta

Pienen pieniksi hiukkasiksi

Ripottelit mereen

Tuulelle kuiskasit:

Nosta myrsky

paiskaa nämä kauas aavalle merelle

Ettei hän löytää voi

Parsia kokoon

Ei antaa sitä kenellekään”

Nousi myrsky

Nousin minäkin

Vuosia olin odottanut

Että olisit sanonut

Että olisit tunnustanut

Tunteesi

Se oli sanomattakin selvää

Että samoin tunsimme

Samoin ajattelimme

Viihdyimme

Alusta asti

Tiesit, miten ajattelin

Mutta et voinut tunnustaa

Et edes alkaa

Vain sinusta se kiinni oli

Sinua vain odotin

Vuoksesi valvoin

Ja revit sen

Sydämeni

Hyvän

Uskollisen

Sen takaisin haen

Parsin kokoon

Raivolla

Pettymyksen Voimalla

Isken miekalla sydämeesi

Meren aaltoihin horjahdat

Ne vievät sinut pois

Ja sinä minut

Tulen perääsi

Odotan sinua yhä

Seuraavassa elämässä

Emme taistele enää aallonharjalla

Olet viimein minun.

Kun teet sen aloitteen.

 

Maailma

Katso minua

Tartu minuun

Vedä minut täältä pois

Anna minulle se mitä haluan

Haluan olla sinä

Haluan olla hyvä

Hyväksytty

Ole minun

Ole minä

Haluan sinut

Haluan maailman

Olen maailma

Maailmankaikkeus

Elämä

Olen sitä

En muuta

Katsot minua peilistä

Katsot sen takaa

Katsot sieluni silmistäni

Näytät minulle sen

Näytät minulle maailman

Millainen se oli ennen ja nyt

sekä tulevaisuudessa

Minä tiedän sen kaiken

Minä tiedän, mitä on olla

Olen kuin uudestisyntynyt

Siksi tiedän.

On katseeni kuin maailmaa nähnyt

Kaipaan sitä!

Haluan sitä!

Olla hyväksytty

Minulla oli elämä

Mutta kuolin ja synnyin

Uudestaan tähän syrjäiseen

kylmään maailmaan

Tahdon takaisin sen minkä menetin.

Elämän.

Katso minua

Tartu minuun

Vie pois

Tahdon olla

Minä ja sinä

Suutele minua

Viettele minut

Tahdon tuntea sinut lähelläni

Olla sinä!

Minä tahdon sinut!

Tämä oli kirjoitettu irralliselle paperille, johon ei ollut kirjoitettu päivämäärää. Mutta arvelisin olevan 20 vuoden takainen proosa.

 

Kuulen Ääniä, Olenko Hullu?

Saatteeksi: Tämä ”kännykkäpakina” on kirjoitettu joskus vuonna 1999 yhteistyössä opiskelutoverini kanssa, kun minulta pyydettiin jonkinlaista pakinaa/ tarinaa kevennykseksi opintojen päätöstilaisuuteen luettavaksi. Alla oleva kuva piirroksesta on toverini piirtämä,  se on hieno ja tehty alkuperäisen tekstin kanneksi.

 

Jessus sentäs tätä maailman menoa! On sitä niin hauska ja huvittavaa välillä seurata. Etenkin junassa.

Itsekseni tuumaan, että olipa taas mukava aamu herätä unisena ja kaahata tuhatta ja sataa asemalle ehtiäkseni junaan. Istahdin tavanomaiselle ikkunapaikalleni ja nuokuin siinä mielettömän väsyneenä, mutta huokaisin itsekseni helpotuksesta, että: Ihanaa, kun sentään junaan ehdin. Yhtäkkiä jossain soi kännykkä ja heti toinen perään. Joku vastaa kännykkäänsä nimellä ja joku taas vastaa: Niin mitä? Aika huvittavalta kuulostaa, mutta jos joku vastaisi minulle noin, ei kyllä mieleni kauheasti tekisi puhua sellaiselle, joka aina vastaa: ”Niin mitä?” tai sanoo pelkän ”niin” sanan, tai vaikkapa vastaa: ”Hallooo?!” Kaiken lisäksi kaikki matkustajat kuulevat mihin ja minne se ja se henkilö on tulossa ja menossa. Ei tarvitse ottaa juna-aikataulua mukaan, kun kuulee toiselta mihin aikaan ollaan Järvenpäässä.

Yhtäkkiä kuuluu, kun joku aikoo soittaa jonnekin. Jollakin on näppäinäänet hiukan liian kovalla ja jossain nurkassa joku pelaa matopeliä. Joku saa tekstiviestin. Ei kai se minun kännykkäni ollut? Ihmettelin ja kaivelin laukkuani. Ei. Ei se ollutkaan minun vaan jonkun muun. Yhtäkkiä jonkun kännykkä ilmoittaa, että pitäisi ladata akku. Se matka olikin siinä. Pasilassa ollaan ja nousen junasta.

Päiväni päätyttyä nousin taas junaan ja sama kännykkäshow alkoi taas: ”Juu, siellä jääkaapissa on mustassa pannussa kaalikeittoa!!! Olen kolmelta Hyvinkäällä ja tulen, kun olen hakenut lapset tarhasta!!! Vie Joonalle ja Jonnalle terveisiä!!! Nähdään!!! Hei!!!”  Jostain kuuluu vaimeasti Jingle Bells. Kukaan ei reagoi mitenkään ja tajuan, että se onkin oma kännykkäni. Painan nappulaa, jotta kuulen paremmin soittajan puheäänen ja vastaan:  ”Annu. Joo, mä oon kohta perillä. Mihin kauppaan me mennään?” Mä yritän puhua mahdollisimman hiljaa ettei kukaan kuule. ”Ai sinne. No puhutaan sitten enemmän kun nähdään. Moi.”

Hyvinkään Martintalo näkyy junan ikkunasta ja nousen paikaltani. On se kännykkä sitten hyvä olemassa vaikka välillä se osaakin ärsyttää.  🙂

 

 

Tappajaruusut (kirjoitettu joskus vuonna 1990)

Marko käveli maantietä pitkin, jonka varrella kasvoi tulipunaisia ruusuja. Marko päätti poimia niistä kimpun Helenalle, joka oli Markon ihastus. Marko ei ollut varma saiko ruusuja poimia noin vain. Hän päätti silti ottaa ne. Marko oli autuaan tietämätön ruusujen salaperäisistä voimista. Joskus, lähellä iltaa Marko päätti käydä Helenan luona. Hän otti ruusukimpun mukaansa ja lähti. Kohta hän oli Helenan kotioven luona. Helena oli häntä vastassa. Saatuaan ”ruusut” Helena laittoi ne maljakkoon ja vei huoneensa yöpöydälle vuoteensa viereen. Yöllä kun Helena nukkui, ”ruusut” paljastivat salaperäiset voimansa. ”Ruusut” alkoivat kasvaa pitkiksi ja kietoutuivat Helenan kaulan ympärille ja kuristivat Helenan hengiltä. Aamun valjetessa oli kaunis jo kuollut. Hänen vanhempansa surivat tytön äkkinäistä kuolemaa. Kaikkein eniten häntä suri Marko. Pidettiin Helenan hautajaiset. Hautajaisten jälkeen kun Helenan omaiset olivat lähteneet, jäi Marko vielä haudan viereen. Yhtäkkiä Marko huomasi, että haudalle oli ilmestynyt tulipunaisia ruusuja. Ne kasvoivat koko ajan  ja kietoutuivat Markon käsivarsien, jalkojen ja kaulan ympäri. Äkkiä maa alkoi halkeilla ja ”ruusut” kiepauttivat hänet maan sisään. Sen jälkeen maa oli taas entisensä.

Tämä on ensimmäinen jännitystarina jonka olen kirjoittanut joskus 1990 ensimmäisellä luokalla. Alla kuva puhtaaksi kirjoitetusta tarinasta myös.