Osaan ihailla kukkia, mutta en kasvattaa niitä.

Osaan ihailla autoja, mutta en ajaa niillä.

Mutta pienenä tyttönä leikin niillä.

Osaan nähdä kauneutta siellä sun täällä,

mutta välttämättä en osaa tehdä ihan kaikkea.

Antaa kaikkien kukkia kauneudessaan.

Kauneutta pimeällä kujalla,

kauneutta roskalaatikossa,

kauneutta harmaassa säässä,

sateessa, auringossa, elämässä ja kuolemassa.

Kauneus on täällä. Se on piilossa.

Vain harva sen osaa nähdä

täällä harmaassa maassa, jonka tuhannet järvet

ja metsät peittää. Ympärillä jää, joka keväällä sulaa,

kun muuttolinnut palaa. Kauneus on täällä,

jopa sillipurkissa. Se lymyilee siellä täällä kuin kissa nurkissa. 🙂 😉 😀

13.9. 2011

Tuuli.

Yksi tuuli.

Yksi puhallus.

Yksin kylmä.

Kivi tiellä.

Se päivän vei.

9.1. 2005

Se oli kevät jota innolla odotin.

Se oli se päivä, joka äkkiä tuli ja meni.

En huomannut mitään, joku veti minut pois.

Se oli päivä, jonka olisin voinut nähdä, jos olisin

sitä todella katsonut, mutta en. En nähnyt päivää

enkä sen aamuakaan. Se minulta näkemättä jäi.

Kuulen sen yhä, voin tuntea sen. Tuo kevät, tuo päivä,

se osa minua on. Olen yrittänyt tavoittaa sitä, mutta siitä

saanut selkoa en. Se päivä oli mennyt, mutta minuun se silti

jäi.

16.2.2001

Mä sut ensi kerran tapasin käytävässä.

Katseeni nauliintui sinuun. Sä mua katselit.

Näin sinusta mitä ajattelit.

Näin miten elit elämässä.

Se kaikki kulki mun edessä kuin filmikuvina.

Kaikki maisemat ja talot, rakennukset.

Näin kaikki ne hetket, joissa kävit ennen kuin minut tapasit.

Kysyit mitä katson. Havahduin, mutta katsoin hallitsematonta

kuvanauhaa yhä. Kun tulit minua lähemmäksi, se selkeni.

Katsoin sinuun, sinä minuun. En tajunnut, että olit jo siinä.

Edessäni seisoit.Tajuamatta mitä katsoin. En katsonut enää sinua.

Tulkitsin ”kuvanauhaa.” Sanoit, tahdon vain rauhaa. En pelännyt.

Mutta en saanut sanaakaan suusta. Selitin aivan muuta.

Muuta kuin olisi pitänyt. Jos olisin rehellisesti kertonut,

hullulta olisin kuulostanut. Mutta tajusin, että sitten en tietäisi,

näitkö sinäkin minusta jotain kuitenkin?

Sain ensimmäisen kerran runokirjan joululahjaksi 13-vuotiaana vuonna 1994, johon aloin koota runojani ja pieniä runomittaisia tarinoita omaksi ilokseni. Olen koonnut (mielestäni) parhaimmat runot tänne aina 1994 lähtien tähän päivään saakka ja uusia syntyy lisää.  Lukuiloa! 🙂

Pahoittelen, jos jokin runo loukkaa jotakuta. Se ei ole tarkoitukseni.  🙂

Pupu ja Tiikeri. Toisiaan tunteneet eivät, mutta pian toisiinsa tutustuivat. He tulivat esiin piiloistansa keskellä ei mitään. Katselivat toisiansa. Söpö ja mehevä pupu, tuumasi Tiikeri mielessänsä. Yksin. Yksinäinen oli Tiikeri. Seuraa kaipasi. Pupua syönyt ei. Pupu käpäläänsä maata vasten rummutti, tajusi pian,  vaaraa ei ollutkaan. Kiva oli Tiikeri.

Niin kiva, että jälkeläisiä pian oli  kaksi. Ensimmäinen Pupu-Pojaksi nimettiin. Se oli ”vanhempiensa” silmäterä. Rakkaudella hellittiin ja ruokittiin. Paljon siitä odotettiin. Suurien asioiden valloittajaa. Pitämään puolensa tulevassa isossa maailmassa. Sisko sai nimekseen Tiikeri-Tyttö. Ensikarjaisunsa olivat ihastuttavat. Vaativat. Pupu tuli heti ja hoiti.

Tiikeri-Tyttö Pupu-Poikaa salaa ihaili.  Omatoimisesti hän itseään opetti. Samat asiat jotka Tiikeri vain Pupu-Pojalle opetti. Salaa. Kaikki ne, jotka tiikerit tekivät. Tiikeri-Tyttö itse oli tiikeri. Oman, salaisen kätketyn moraalin omasi. Pupu-emo tämän tiesi. Oikeaksi Tiikeriksi. Häntä harjoittelemaan kannusti. Tähän uskoi. Kaiken tukensa tälle antoi. Mutta, kertoiko kukaan tämän Tiikerille? Hän ei nähnyt. Ei Tiikeri-Tyttöön uskonut. Siihen Tiikeri-Tyttö sanoi mrrr…

Pupu-Poika kasvoi ja vahvistui. Hän varsinainen Iso-Pupu oli jo. Tiikeri-Tyttö oman ”pikku-pupunsa” sisällään tunsi. Se jopa hänessä oli olemassa. Pieni osa se oli häntä itseään. Kasvoi pikku-tiikeri ulos kuosistaan myös Pupu-Pojasta. Se valmis oli valloittamaan maailmaa. He pitivät toisiaan tasavertaisinaan. Toisiaan puolustaen. Tosin kumpikaan heistä, molemminpuolisista tunteistaan tiennyt ei. Tiikeri. Hän etenkään. Tiennyt ei Tiikeri-Tytön aatteista ja tuntemuksista. Etäiset välit oli heillä. Hän ei tiennyt ollenkaan kuinka voimakas, iso ja älykäs oli Tiikeri-Tyttö. SE todellinen Taistelija.

Hän lähti. Yksin Tiikeri-Tyttö niityllä käveli. Minänsä löytäneenä. Kukaan sitä varmaankaan tiennyt ja nähnyt ei. Että minänsä oli löytänyt. Hän niitylle alle auringon kellahti. Näki samuraikirjan. Muutaman sivun luki. Ja löysi itsensä lopullisesti.

Kirjoitettu  2004

Se oli kapina. Nurkalta kuului rapina.

Jaska laskeutui alas rapuilta.

Ei saanut sytytettyä savuketta vapisivilla käsillään.

Jopa hänen siskonsa oli siitä vähän hämillään.

Hän uskaltautui katsomaan nurkan taakse,

siellä oli rääsyinen nainen kaivelemassa pussia.

Hän sanoi odottavansa jotain Jussia.

Pian siihen ajoi bussi. Se oli melkein typötyhjä.

Vain yksi matkustaja. Se Jussi. Silmillään Ray Banit.

Hänen silmänsä olivat herkät auringon valoon.

He juoksivat sisään toiseen taloon. Mukanaan valtava ostoskassi.

”Tänään tulee olemaan loistava päivä,” uhkui innostusta äänessään Jaskan sisko Assi.

Ostetuilla tavaroilla he maalasivat kyltit kirkkaan värisiksi.

Painoivat päälle mustalla kirjoitetun tekstin. Talo täyttyi ihmisistä.

Ja pian katu tuhansista kenkäpareista. Kaikki huusivat sloganeita kera kylttien.

”Kapina! Kapina!! Tämä on kapina!!! En ole apina, enkä tahdo mitään pahaa,  vaan enemmän rahaa!!!”    🙂

Maasta ilmaan kohoan,

kurkistan pilvien takaa alas maailmaan.

Kauniit on maisemat maailman.

Kukkulat, vuoret, joet, meret nää,

kaikki nämä nähdä saan.

Taakseni kotimaa jäädä saa.

Luonto kaunis raikas,

mistä sellaisen nähdä saisin.

Toivo ei meitä koskaan jätä

eikä ne haaveet, joita ajattelemme.

Toivo on sitä ja haaveet niitä joita ajatella saa.

Toivo ei koskaan meitä jätä.

Toivo, se on se, jota me tarvitsemme.

Toivo, se on osa meitä.

Kirjoitettu 16.7. 1995

”Valkoinen maailma, siihen herään. Nousen, silmäni suljen. Mielessäni näen maailman, se on sininen. En taakseni katso, mun täytyy mennä vain. Maailmaan, se on Sininen. Maailma – se on Sininen.

Ei. Älä sano. En tahdo tietää. Älä sano mitä voisi olla syynä miksi jäisin. En tahdo tietää. Aurinko kutsuu minua. Tekee minut levottomaksi. Meen. Huutosi ei minua saavuta. Vain tuuli pyyhkii kasvojani. Sininen, Sininen, Sininen.. Tuuli kutsuu. Katoan. Menen. Uppoan maailmaan Siniseen. Siniset ovat Unelmat, Sininen on Aurinko. Sininen on Seikkailuni. Se on aina vain Sininen. Joku, tai jokin vetää minua aina eteen päin. Nukun Sinistä Unta. Makaan Valkoisessa Lumessa. Tuijotan taivasta. Sekin on Sininen.

Sininen on Uni, Sininen on Tunne, Sininen on mieli, se on kauniin Sininen. Sininen on matka. Matkani mun, jolta et mua koskaan takaisin saa. Älä edes sano, minun pitäisi jäädä. En tahdo. En tahdo, Utelias mieleni tahtoo nähdä Sinisen Seikkailun. Sinisen Maailman. Älä pidätä minua. Tahdon mennä. Tahdon nähdä, tahdon kokea. Tiedän, Seikkailutkin päättyvät joskus. Mutta päättymisen jälkeenkin minun täytyy taas vain mennä. Älä siis odota, että jään. Päättyneen Seikkailun jälkeen minun täytyy mennä seuraavaan seikkailuun. Seuraavaan Maailmaan. Sekin on Sininen.”

Kirjoitettu 4.1.2011  erittäin iloisin mielin. 🙂

”Sulje silmäsi kulta. Näe unta. On satanut lunta. Yksinäinen kulkija lumisella hangella vaeltaa alla tähtien punaisessa nutussaan. Sininen on pitkä takki sillä. Sininen kuin taivas. Tähdenlennon nään. Sitä pysähdyn katsomaan. Kerron sulle mitä muuta nään. Yön kirkkaan, täysikuu taivaalla mollottaa. Tietäni valaisee luokse kukkulan. Luokse sisään tupahan. Yksi pieni kynttilä ikkunalla.

Ei paljoa lämmitä, mutta antaa lämpöä mieleeni mun, ja niin ajattelen sua nukkuvaa. Et tiedä aatoksia mun. Yksin kiipeän lämpimän saunan lauteille. Painan pääni polville. Ajattelen sua, kultaani nukkuvaa. Kauan nukut. En tohdi herättää. Lähden taas katselemaan tähtiä, ajattelemaan syviä. Tuntemaan muistoja lapsuuden, lämpöyden. Nousen kukkulalle ja kurotan tähtiin. Lennän taivaalla, puun latvojen yläpuolella. Tämä on lentoni. Taikavoimani. Osaan lentää, kulta. Kun et näe ja nukut unta, nousen kukkulalle ja lennän kaikkialle katsomaan maailmoita muita.

Kun olen nähnyt ne, palaan luoksesi vierelles ja suljen silmät. Näen unta niistä paikoista joissa kävin ja pidin hauskaa ja olin jokaisen ystävä. Maailma on kotini. Se on kaikkialla. Se ei lähde minusta. Painan pääni rinnallesi. Kuuntelen sydämen sykettäsi ja tiedän. Kotini on siellä missä sydämeni. Se on kaikkialla. Katson sinua ennen kuin nukahdan. Ja, kun joskus aamulla heräämme, kerron sinulle vain nähneeni unta.”

Kirjoitettu 10.11.2011